Halusin nyt hieman (jälleen) avautua tänne eräästä asiasta. Oon suorittajatyyppiä. Oon oikeestaan aina ollut. Mun parhaat kaverit voi hyvin kertoa, että oon ihminen joka stressaa kaikesta. Siis ihan kaikesta. Semmosistakin asioista, joihin en voi oikeastaan itse millään tavalla vaikuttaa. Asia ei oo vaivannu mua tähän asti oikeastaan ollenkaan, stressihän periaatteessa on ihan hyvä asia. Asiat tulee hoidettua varmasti. Mutta onko se asia oikeasti näin? Jos ikuisesti vain suoritan kaiken, osaanko nauttia elämästä, tarttua hetkeen?
Nykypäivänä ainakin henkilökohtainen ihanne-elämäni on mahdollista saavuttaa vain suorittamisella, täydellisyyteen pyrkimisellä. Kokoajan pitäisi olla kaikessa hyvä. Numerot mittaavat kaiken, ihan joka asiassa. Tililläni oleva summa kertoo paljonko minulla on rahaa, säästötilillä oleva siitä paljonko olen säästänyt tulevaisuutta varten. Lukema puntarissa kertoo paljonko pitää vielä laihduttaa. Kouluarvosanat mittaavat koko ajan pätevyyteni. Sykemittarini kalorilukema treenin jälkeen näyttää sen, kuinka paljon sain treenistä irti.
Totuus on se, että nyt pitäisi oppia hieman hellittämään. Olen kyllästynyt kilpailemiseen. Miksi esimerkiksi koulussa pitää ihan kokoajan kilpailla? Joku on aina niskassa hengittämässä ja kysymässä minkä sait kokeesta, haastamassa ennen koetta että kumpi saa paremman. Miksi sillä numerolla on edes kovin suurta merkitystä? Törmäsin kyseiseen ilmiöön taannoin yhteiskuntaopin kokeessa. Olin tehnyt koko kurssin ajan hemmetisti töitä. Ennen koetta tein vielä enemmän. Kuitenkin joidenkin ihmetykseksi sain kokeesta vain 9+. Anteeksi kuinka? Tehdessäni töitä koetta edeltävänä iltana minulle nimittäin valkeni jotain. Tajusin, että ei minua kiinnosta mikä numero siinä koepaperissa loppujen lopuksi komeilee. Totta kai sitä aina haluaisi saada hyvän numeron, ei siinä mitään. Mutta tajusin, että ne asiat olivat niin mielenkiintoisia, että minä halusin oppia ne. En sen takia, että miellyttäisin opettajaani tai että saisin sen 10. Siksi, että tekisin sillä tulevaisuudelleni suuren palveluksen, koska tajusin että ne ovat asioita joiden parissa joskus haluan työskennellä. Halusin oppia asiat, koska ne merkitsivät minulle jotain muutakin kuin sitä suorittamista.
Urheilu on paras rentoutumiskeino, sanotaan. Onko näin? Kun olin vielä urheilija, sekin oli jatkuvaa suorittamista. Rakastin lajiani, mutta kuinka usein sain nauttia siitä? Stressasin jatkuvasti siitä, annanko treeneissä kaikkeni, mahdunko kentälle tai jotain muuta vastaavaa. Nykyään stressaan urheilusta vieläkin. Jos en urheile, stressaan siitä näkyykö se kielteisenä puntarilla. Jos urheilen, ja treenin jälkeen sykemittari näyttää että kaloreita paloi huonosti, se treenin jälkeinen hyvä olo häviää ja tilalle tulee harmi. Jopa koulumatkat menevät suorittamiseksi, kun yritän mennä sen mahdollisimman lujaa.
En tiedä mikä tämän postauksen pointti oli. Ehkä se, että jos en opi hellittämään, ajan itseni hulluuden partaalle. Aiheesta saa ihan vapaasti jakaa ajatuksia, toivon että teette niin. Oletteko te samanlaisia, vai olenko ainoa joka tuntee näin?
2 kommenttia:
Olin muutama vuosi lukioaikanani just samanlainen. Stressasin kaikesta, ihan kaikesta, jossakin vaiheessa jopa siitä että oonko tasan kaheksalta koulussa vai viis yli. Numerot mittasivat jokaikisen asian mun elämässä ja huomasin piirteitä perfektionismista itsessäni. Ja lopulta tää täydellisyyden tavoittelu ja ittensä äärirajoille puskeminen meni yli. Sillon alko kans stressimigreeni kohtaukset, jotka tuli kerran viikossa ja tekivät mut täysin työkyvyttömäksi yli kymmenen tunnin ajaksi. Yhden migreenikohtauksen jälkeen, pää pumpulina tajusin että ehkä pitäis hellittää. Oma hyvinvointi menee kaiken edelle, enkä selvästikään voinut enää hyvin. Siinä sitten hölläilin, pikkuhiljaa, mutta vasta lukiosta päästyä, se kesä oli aikaa jolloin oikeesti opin nauttimaan käsillä olevasta hetkestä. Ja se kesällä opittu tyyli jatkuu tänäänkin. Okei, saatan vähän hätkähtää jos pankkitili näyttää vähemmän mitä siellä pitäisi olla, mutta sitten kun ajattelen sitä eilistä iltaa kiinalaisessa ravintolassa & kahvilassa ystävien kanssa, ei sillä oikeesti oo väliä vaikka pankkitili näyttäis nollaa. Mulla on työpaikka, joka sitä tiliä täyttää sen mukaan miten teen töitä. Jotain sekin varmaan kertoo, että migreenikohtaukset on pysyneet poissa kirjotuksien loppumisesta saakka.
Kiitos kommentista! Juuri tuohon tilaan mäkin pelkään joutuvani jos en tee asialle jotain. Sun nykyään kantamasta asenteesta pitäis monen oppia paljonkin! :) Kiitos kun jaoit kokemuksesi, tämä kyllä herätteli nyt siihen että ongelmaan on pakko keksiä joku ratkasu!
Lähetä kommentti