Anyone can give up, it's the easiest thing to do. But to hold yourself together when everyone would expect you to fall apart; that is true strength.

Kello on 23.33 ja istun keittiössä nojatuolissa kirjoittamassa tätä, vaikka mun pitäis olla nukkumassa koska aamulla on hygieniapassikoulutus. Mun oli kuitenkin pakko tulla avautumaan syömisestä. Ja tulla ilmoittamaan että olen elossa, tää viikko on ollut yhtä hullunmyllyä kun oon täytelly papereita Italiaan päin ja tehny kouluhommia ja treenaillu ja yrittäny ehtiä lukea muiden blogitkin pois alta. Omalle ei oo siis jääny aikaa.

Viimeset kaks viikkoo on ollut syömisten osalta aika hirveitä. Helsingin reissu vaati veronsa, samoin viime viikonlopun Raahen reissu. Tekosyitähän ne vaan on. Mä oon niin kaikki tai ei mitään -ihminen. Siis ihan oikeasti. Mulla ei vaan toimi tää kerran viikossa herkuttelupäivä. Helsingin reissu meni ihan päin pyllyä, ja mulla oli ihan hirvee olo koko ajan. Samoin Raahen reissu.. Huhhuh. Tää viikko meni tähän asti hyvin. Selvisin tosi hyvin tähän päivään asti, mutta tänään oli kohtalokas tyttöjenilta. Olin päättänyt, että kun tytöt tekee oikeaa pitsaa, teen ite karppipitsaa. Kun muut syö kääretorttua, mä syön mustikkakukkoa. Miten kävikään? Söin kyllä karppipitsaa, mutta söin sen mustikkakukon lisäksi myös kääretorttua, karkkia ja keksiä. Ja tiiän että miksi. Mulla oli ihan jäätävä nälkä, eikä mikään onnistunut. Siinä vaiheessa ku ei pysty tekee yksinkertaistakaan asiaa, alkaa meneen huonosti. Ja tällä kertaa se päättyi siihen karkkikulhoon.

Mä en todellakaan usko siihen, että yks päivä voi muuttaa kaiken tai lihottaa. Ihan samalla tavalla, kun jos elää viikossa yhden päivän terveellisesti, ei laihdu. Mutta eniten mua mietityttää mun asenne tähän hommaan. Jos mä oikeasti haluan, mä pystyn mihin vaan. Ja koska tää herkuttelupäivä viikkoon ei selvästikään sovi mulle, annan tässä julkisen lupauksen siihen, etten syö herkkuja seuraavan kerran vasta kun 31.5. Siihen on vaan vähän alle viisi viikkoa. Nyt on pystyttävä siihen, sillä viime keväänä alamäki alkoi juuri vapusta. Nyt pitää siis olla tarkkana.

Mulla ei oikeestaan oo ees huono omatunto, ja se on hyvä juttu. Nyt pitää vaan vähä tsempata, ja ottaa viimenen loppukiri ennen syksyn muuttoa. Haluaisin elokuun lopussa olla siinä pisteessä, ettei tarvitsisi enää laihduttaa, vaan saisi siirtyä siihen painonhallintaan. Tiedän nimittäin, että siellä ei tule olemaan aikaa laihduttamiselle. Joten jos haluan tehdä sen joskus, se on tehtävä nyt.

Via iPhone

Moi! Ihan ensiksi asetukset on varmaa päin kaikkee mahdollista koska teen tän puhelimella. Tällä hetkellä istun bussissa matkalla Raaheen, jossa aion viettää viikonlopun serkun luona. (Meinasin kirjoittaa et hellässä huomassa mut tajusin et se kuulostas aika.. mielenkiintoiselta:D)
Postaustahti on viime aikoina jäänyt, sillä mun kone on rikki. Mut asian pitäs korjaantua viimestään ens viikolla. Plus tää Italia homma vie ajatuksia vähän muualle ;) eipä mulla oikeestaan muuta, viettäkää kiva viikonloppu ja palataan asiaan varmaankin maanantaina! :)

Hämmentynyt minä ja ihan pikkupikku muutos

Mun elämä muuttuu elokuussa totaalisesti. Kuten jotkut on saattanut mun facebookista huomata, mä muutan syksyllä Italiaan. Käyn siellä mun lukion loppuun UWC-koulussa IB-tutkintona. Teitä varmaan kiinnostaa, miten tähän päädyttiin.

Mä sain kuulla UWC-järjestöstä helmikuun alussa, kun meidän opo pisti kaikille viestiä. Hakuaika stipendiä varten oli juuri alkanut, ja mulla ei sillä hetkellä mennyt kovin vahvasti ihmissuhteista. Se viesti oli siis mulle kuin tunnelinpäässä oleva valo. Epäröin kuitenkin aika paljon, sillä en ollut ihan varma, että onko tää nyt oikeasti mun juttu. Lopulta täytin mun hakemuksen, koska en halunnut katua myöhemmin, etten edes yrittänyt.

Noin kolme viikkoa sitten sain kutsun haastatteluihin. Jo siitä menin ihan sekaisin. Hakijoita oli ollut 156, ja 24 kutsuttiin haastatteluihin. Se oli ihan mieletön saavutus sekin. Niinpä mä matkustin Helsinkiin viime sunnuntaina. Eilen olin haastattelussa, ja lähdin yöjunalla takaisin. Eilisestä asti valmistelin itteeni pettymykseen ja siihen, että jään Suomeen. Mutta sitten, tänään, kun soitin kuullakseni tulokset, sain kuulla tämän ilouutisen. Minulle myönnetään stipendi Italiaan.

Mä en oo itekkään sisäistänyt tätä koko juttua vielä kunnolla. Päällimäiset ajatukset on, että tän täytyy olla virhe, ja että kohta joku soittaa mulle että et sä mihinkään oo lähdössä. Mutta samalla oon ihan supersuperinnoissani. Mä en voi ymmärtää, että juuri minä sain tämän tilaisuuden. Kaikista niistä ihanista ihmisistä just minä. Se on ihan käsittämätöntä. Tuntuu ihan oudolta, että vielä tänään suunnittelin mun yo-kirjoituksia sekä wanhojen tansseja. Nyt pitäisi käsittää se, että kumpiakaan ei tule. Se ei haittaa todellakaan. Mä en ikinä vaihtais tätä tilaisuutta mihinkään. Tää on niiin mieletöntä, että en tiedä miten päin mun pitäis olla. Huhhuh.

Tää teksti on varsinkin kaikille niille, jotka joskus yrititte potkia mua maahan. Kattokaa, missä oon nyt. Mulla ois ollut mahdollisuus jäädä sinne maahan potkittavaksi, mutta nousin ylös. Ja kannustan kaikkia tekemään samoin. Mä tuun muuttamaan mun elämäni totaalisesti. Siitä huolimatta, että jotkut ois kovastikkin halunnut, että musta ei tulisi mitään. Tässä oon nyt. Ja se riittää mulle.

Oon vielä ihan sekaisin, ja teksti on sen mukaista. Mutta ehkä se pääpointti tuli selväksi. Italia. Elokuussa. Kaksi vuotta. Kyllä.

INSTAGRAM

Kevätauringon yrittäessä lämmittää oon innostunut taas päivittelemään instagrammia vähän vauhdikkaampaan tahtiin, ja päätin nyt lätkäistä kuvat myös tänne! Koeviikko loppu tänään luojan kiitos, ja nyt nautin harvinaisesta, stressittömästä päivästä. Nyt lähden nauttimaan auringonpaisteesta ja suosittelen kaikkia tekemään samoin. :) Ja muahan voi seurata intagrammissa nimimerkillä tiiiaaa. Ja kuvathan meni tosi loogisessa järjestyksessä..

homemade healthy ice-cream

lauantain herkkuiltapala: vaniljarahkaa, kanelissa paistettua omenaa ja pähkinäsekoitusta

tänään saatu yhteiskuntaopin koe joka meni kyllä ihan putkeen! :-)

tänään treenin jälkeen mukataiteellinen kuva

powerwalk on Saturday

lauantain lounas/päivällinen

MEKKOUNELMIA

Oon haaveillut ja odottanut Wanhoja niin pienestä asti, kun olen niiden olemassaolosta tiennyt. Ja nyt on viimeinkin ajankohtaista antaa haaveille valta, ja alkaa kattelemaan mekkoja! Ostaa en aio ennen syksyä, mutta katsoa saa aina. Mekon aion tilata netistä, sillä se tulee yksinkertaisesti niin paljon halvemmaksi. Nämä kaikki mekothan ovat tämän vuoden mallistosta, eikä niitä välttämättä enää syksyllä saa, mutta tarkoituksena onkin etsiä vähän mallia ja semmoisia mitkä miellyttävät omaa silmää. :) Tässä siis muutamia omia suosikkeja.  

Onko siellä ruudun toisella puolella ketään muuta ens vuonna tanssivaa, joka on nyt jo yhtä innoissaan ku minä? :--D

Kaikki mekot ja niiden kuvat tidebuy.com

P.S. tulipa huonolaatusia kuvia..

MY MIND KEEPS SAYING, RUN AS FAST AS YOU CAN

Siinä oli muutama kuva Kanarian ostoksista. Eli pinkki sormus, kaulakoru, ja Halle Berryn hajuvesi ja kaksi uutta rakkauskuorta iPhoneen, ja sen kellon näittekin jo aiemmassa postauksessa. :)

Loput kuvat eiliseltä, siinä vähän asua serkun synttäreille. Ja päällä myös viime viikolla ostettu nahkatakki, just se mikä on joka toisella tytöllä päällä mutta kelpaa mulle! Illalla suuntasin sitten kavereiden kaa istumaan iltaa ja sinne vaihtu vaatteet bleiseriin ja toppiin, mutta siitä nyt ei oo kuvaa. :( Oli hauska ilta ja kotona olin puoli kolmen maissa, ja vaikka herätys ois aamulla ollu vasta puol ykstoista niin sisäinen kello herätti vartin yli ysi. Väsyneenä suuntasin sitte salille sulattelee eilisiä herkkuja, mitä tuli vedettyä napaan iha kiitettävä määrä.. :--) Mutta ei se mitään, elämästä pitää välillä nauttia. Äsken siivosin oman huoneen lattiasta kattoon, nyt pitäs vielä katella koeviikkojuttuja äikän koetta varten, joka päättää mun koeviikon (vihdoin) maanantaina. Ja vilkuilla yhtä enkun kurssin kirjaa  mut saa nähdä. :D Äsken varasin kolme lippua siihen 21 tapaa pilata avioliitto, mennään kattoo se tyttöjen kaa torstaina mun koulutuksen jälkeen! Ens viikolle on muutenki kaikkee kivaa luvassa, mutta siitä kuulette myöhemmin. Nyt tartun kilttinä tyttönä siihen kirjaan, jos ees yks koe menis putkeen, kaikki muut meniki jo aika huonosti.. :-)

P.S. 56 PÄIVÄÄ KESÄLOMAAN!

BEFORE AND NOW pt. 2

Tykkäsitte näistä before and now -kuvista, joten täältä pesee. Mulla on tällä hetkellä hirvee pohdintavaihe päällä. Päätin tosiaan ottaa sen yhden herkkupäivän viikkoon, ihan vain koska halusin. Se ei pitkällä aikavälillä vaikuta mitenkään muuten kuin positiivisesti, nimenomaa mielenterveyttä ajatellen. Ja se onkin tänään, kun äsken syötiin ihanan kaverin kanssa jätskiä auringonpaisteessa, ja myöhemmin lähden mun serkun synttäreille!

Vasen kuva otettu 16.9, päivä ennen projektin alkua. Ja oikealla oleva 7.3, mun synttäripäivänä.

Tänään kun kävelin kotiin huonosti menneen maantiedon kokeen jälkeen mulla pyöri päässä aika monenlaisia ajatuksia. Mun paino ei oo nyt viikkoon liikkunut mihinkään suuntaan, ja vielä on vähän ylimääräistä lomalta jäljellä. Ne on kuitenkin vain nesteitä sieltä, sekä saliharjoittelun uudelleen aloittamisesta. Mutta hankalia nestekiloja ovat, se täytyy myöntää. Nestekiloiksi niitä ainakin epäilen, koska vaatteet eivät kiristä mistään enkä oo ainakaan huomannut, että ne jossain näkyisivät. Joka tapauksessa, mulla pyöri päässä niin paljon kaikenlaista. Välillä tuntuu vaan siltä, että tekis mieli pitää taukoa kaikesta tästä. Tuntuu, että ei yksinkertaisesti vain jaksa miettiä sitä, mitä saa syödä ja mitä ei, ja miten tämä vaikuttaa painoon yms. Se on henkisesti niin raskasta, että sitä ei kukaan voi ymmärtää joka ei ole tätä itse käynyt läpi. Painonpudotus ei suinkaan ole pelkästään fyysistä - kaikista kovin työ tehdään pään sisällä.

Mitä jos mä en enää pudottaisikaan painoa? Mä olisin tyytyväinen mun vartaloon. Oon terve, ja tykkään suurimmaksi osaksi siitä, miltä näytän. On todella ärsyttävää, että esim. vaatteita ostaessa tietää, että kohta tämäkin on liian iso. Haluaisin niin kovasti jo alkaa keräämään uutta vaatevarastoa, minkä tietäisin sopivan pidemmänkin aikaa.  Mutta samalla se sisäinen taistelija herää mussa eloon, ja sanoo, ettei missään nimessä saa luovuttaa. Tavoitteeseen on enää niin vähän matkaa jäljellä. Vanhoihin tapoihin mä en missään nimessä aio palata, mutta entä jos yrittäisinkin pitää painon tässä, ja olla tyytyväinen sen asian kanssa. Mutta mä en pysty. Se sisäinen taistelija on niin vahva, että se pakottaa mut jatkamaan. Mä haluan nähdä, mihin musta oikeasti on. Kaikki tähän mennessä pudotetut kilot ovat olleet ns. helppoja kiloja. Nyt alkaa se kova työ, ja siihen pitää olla valmis. Sen työn ei tarvitse olla nopeaa, pääasia, että jotain tapahtuu.

Mä en tiedä mikä tämän postauksen pointti oli. Ehkä se, että tulis tänne blogiinkin asti ilmi niitä päiviä, kun tekisi mieli vain lopettaa koko projekti. Mutta ei. Vielä tätä jaksetaan. Ihme se olisi, jos tämmöisiä päiviä ei seitsemän kuukauden aikana yhtään olisi. Eihän mikään ole ruusuilla tanssimista. Ehkä mä siis tänään vaan vedän tyytyväisenä palan kakkua naamariin, ja huomenna aamulla aamupuuron kautta salille. Kuulostaa erittäin hyvältä suunnitelmalta.