Anyone can give up, it's the easiest thing to do. But to hold yourself together when everyone would expect you to fall apart; that is true strength.

Kello on 23.33 ja istun keittiössä nojatuolissa kirjoittamassa tätä, vaikka mun pitäis olla nukkumassa koska aamulla on hygieniapassikoulutus. Mun oli kuitenkin pakko tulla avautumaan syömisestä. Ja tulla ilmoittamaan että olen elossa, tää viikko on ollut yhtä hullunmyllyä kun oon täytelly papereita Italiaan päin ja tehny kouluhommia ja treenaillu ja yrittäny ehtiä lukea muiden blogitkin pois alta. Omalle ei oo siis jääny aikaa.

Viimeset kaks viikkoo on ollut syömisten osalta aika hirveitä. Helsingin reissu vaati veronsa, samoin viime viikonlopun Raahen reissu. Tekosyitähän ne vaan on. Mä oon niin kaikki tai ei mitään -ihminen. Siis ihan oikeasti. Mulla ei vaan toimi tää kerran viikossa herkuttelupäivä. Helsingin reissu meni ihan päin pyllyä, ja mulla oli ihan hirvee olo koko ajan. Samoin Raahen reissu.. Huhhuh. Tää viikko meni tähän asti hyvin. Selvisin tosi hyvin tähän päivään asti, mutta tänään oli kohtalokas tyttöjenilta. Olin päättänyt, että kun tytöt tekee oikeaa pitsaa, teen ite karppipitsaa. Kun muut syö kääretorttua, mä syön mustikkakukkoa. Miten kävikään? Söin kyllä karppipitsaa, mutta söin sen mustikkakukon lisäksi myös kääretorttua, karkkia ja keksiä. Ja tiiän että miksi. Mulla oli ihan jäätävä nälkä, eikä mikään onnistunut. Siinä vaiheessa ku ei pysty tekee yksinkertaistakaan asiaa, alkaa meneen huonosti. Ja tällä kertaa se päättyi siihen karkkikulhoon.

Mä en todellakaan usko siihen, että yks päivä voi muuttaa kaiken tai lihottaa. Ihan samalla tavalla, kun jos elää viikossa yhden päivän terveellisesti, ei laihdu. Mutta eniten mua mietityttää mun asenne tähän hommaan. Jos mä oikeasti haluan, mä pystyn mihin vaan. Ja koska tää herkuttelupäivä viikkoon ei selvästikään sovi mulle, annan tässä julkisen lupauksen siihen, etten syö herkkuja seuraavan kerran vasta kun 31.5. Siihen on vaan vähän alle viisi viikkoa. Nyt on pystyttävä siihen, sillä viime keväänä alamäki alkoi juuri vapusta. Nyt pitää siis olla tarkkana.

Mulla ei oikeestaan oo ees huono omatunto, ja se on hyvä juttu. Nyt pitää vaan vähä tsempata, ja ottaa viimenen loppukiri ennen syksyn muuttoa. Haluaisin elokuun lopussa olla siinä pisteessä, ettei tarvitsisi enää laihduttaa, vaan saisi siirtyä siihen painonhallintaan. Tiedän nimittäin, että siellä ei tule olemaan aikaa laihduttamiselle. Joten jos haluan tehdä sen joskus, se on tehtävä nyt.