Hämmentynyt minä ja ihan pikkupikku muutos

Mun elämä muuttuu elokuussa totaalisesti. Kuten jotkut on saattanut mun facebookista huomata, mä muutan syksyllä Italiaan. Käyn siellä mun lukion loppuun UWC-koulussa IB-tutkintona. Teitä varmaan kiinnostaa, miten tähän päädyttiin.

Mä sain kuulla UWC-järjestöstä helmikuun alussa, kun meidän opo pisti kaikille viestiä. Hakuaika stipendiä varten oli juuri alkanut, ja mulla ei sillä hetkellä mennyt kovin vahvasti ihmissuhteista. Se viesti oli siis mulle kuin tunnelinpäässä oleva valo. Epäröin kuitenkin aika paljon, sillä en ollut ihan varma, että onko tää nyt oikeasti mun juttu. Lopulta täytin mun hakemuksen, koska en halunnut katua myöhemmin, etten edes yrittänyt.

Noin kolme viikkoa sitten sain kutsun haastatteluihin. Jo siitä menin ihan sekaisin. Hakijoita oli ollut 156, ja 24 kutsuttiin haastatteluihin. Se oli ihan mieletön saavutus sekin. Niinpä mä matkustin Helsinkiin viime sunnuntaina. Eilen olin haastattelussa, ja lähdin yöjunalla takaisin. Eilisestä asti valmistelin itteeni pettymykseen ja siihen, että jään Suomeen. Mutta sitten, tänään, kun soitin kuullakseni tulokset, sain kuulla tämän ilouutisen. Minulle myönnetään stipendi Italiaan.

Mä en oo itekkään sisäistänyt tätä koko juttua vielä kunnolla. Päällimäiset ajatukset on, että tän täytyy olla virhe, ja että kohta joku soittaa mulle että et sä mihinkään oo lähdössä. Mutta samalla oon ihan supersuperinnoissani. Mä en voi ymmärtää, että juuri minä sain tämän tilaisuuden. Kaikista niistä ihanista ihmisistä just minä. Se on ihan käsittämätöntä. Tuntuu ihan oudolta, että vielä tänään suunnittelin mun yo-kirjoituksia sekä wanhojen tansseja. Nyt pitäisi käsittää se, että kumpiakaan ei tule. Se ei haittaa todellakaan. Mä en ikinä vaihtais tätä tilaisuutta mihinkään. Tää on niiin mieletöntä, että en tiedä miten päin mun pitäis olla. Huhhuh.

Tää teksti on varsinkin kaikille niille, jotka joskus yrititte potkia mua maahan. Kattokaa, missä oon nyt. Mulla ois ollut mahdollisuus jäädä sinne maahan potkittavaksi, mutta nousin ylös. Ja kannustan kaikkia tekemään samoin. Mä tuun muuttamaan mun elämäni totaalisesti. Siitä huolimatta, että jotkut ois kovastikkin halunnut, että musta ei tulisi mitään. Tässä oon nyt. Ja se riittää mulle.

Oon vielä ihan sekaisin, ja teksti on sen mukaista. Mutta ehkä se pääpointti tuli selväksi. Italia. Elokuussa. Kaksi vuotta. Kyllä.