BEFORE AND NOW pt. 2

Tykkäsitte näistä before and now -kuvista, joten täältä pesee. Mulla on tällä hetkellä hirvee pohdintavaihe päällä. Päätin tosiaan ottaa sen yhden herkkupäivän viikkoon, ihan vain koska halusin. Se ei pitkällä aikavälillä vaikuta mitenkään muuten kuin positiivisesti, nimenomaa mielenterveyttä ajatellen. Ja se onkin tänään, kun äsken syötiin ihanan kaverin kanssa jätskiä auringonpaisteessa, ja myöhemmin lähden mun serkun synttäreille!

Vasen kuva otettu 16.9, päivä ennen projektin alkua. Ja oikealla oleva 7.3, mun synttäripäivänä.

Tänään kun kävelin kotiin huonosti menneen maantiedon kokeen jälkeen mulla pyöri päässä aika monenlaisia ajatuksia. Mun paino ei oo nyt viikkoon liikkunut mihinkään suuntaan, ja vielä on vähän ylimääräistä lomalta jäljellä. Ne on kuitenkin vain nesteitä sieltä, sekä saliharjoittelun uudelleen aloittamisesta. Mutta hankalia nestekiloja ovat, se täytyy myöntää. Nestekiloiksi niitä ainakin epäilen, koska vaatteet eivät kiristä mistään enkä oo ainakaan huomannut, että ne jossain näkyisivät. Joka tapauksessa, mulla pyöri päässä niin paljon kaikenlaista. Välillä tuntuu vaan siltä, että tekis mieli pitää taukoa kaikesta tästä. Tuntuu, että ei yksinkertaisesti vain jaksa miettiä sitä, mitä saa syödä ja mitä ei, ja miten tämä vaikuttaa painoon yms. Se on henkisesti niin raskasta, että sitä ei kukaan voi ymmärtää joka ei ole tätä itse käynyt läpi. Painonpudotus ei suinkaan ole pelkästään fyysistä - kaikista kovin työ tehdään pään sisällä.

Mitä jos mä en enää pudottaisikaan painoa? Mä olisin tyytyväinen mun vartaloon. Oon terve, ja tykkään suurimmaksi osaksi siitä, miltä näytän. On todella ärsyttävää, että esim. vaatteita ostaessa tietää, että kohta tämäkin on liian iso. Haluaisin niin kovasti jo alkaa keräämään uutta vaatevarastoa, minkä tietäisin sopivan pidemmänkin aikaa.  Mutta samalla se sisäinen taistelija herää mussa eloon, ja sanoo, ettei missään nimessä saa luovuttaa. Tavoitteeseen on enää niin vähän matkaa jäljellä. Vanhoihin tapoihin mä en missään nimessä aio palata, mutta entä jos yrittäisinkin pitää painon tässä, ja olla tyytyväinen sen asian kanssa. Mutta mä en pysty. Se sisäinen taistelija on niin vahva, että se pakottaa mut jatkamaan. Mä haluan nähdä, mihin musta oikeasti on. Kaikki tähän mennessä pudotetut kilot ovat olleet ns. helppoja kiloja. Nyt alkaa se kova työ, ja siihen pitää olla valmis. Sen työn ei tarvitse olla nopeaa, pääasia, että jotain tapahtuu.

Mä en tiedä mikä tämän postauksen pointti oli. Ehkä se, että tulis tänne blogiinkin asti ilmi niitä päiviä, kun tekisi mieli vain lopettaa koko projekti. Mutta ei. Vielä tätä jaksetaan. Ihme se olisi, jos tämmöisiä päiviä ei seitsemän kuukauden aikana yhtään olisi. Eihän mikään ole ruusuilla tanssimista. Ehkä mä siis tänään vaan vedän tyytyväisenä palan kakkua naamariin, ja huomenna aamulla aamupuuron kautta salille. Kuulostaa erittäin hyvältä suunnitelmalta.