Eat. Sleep. Train. Work. Repeat.

Noniin, eli nyt tulee taas vähän Remontti-asiaa. Taisi olla viime viikon torstai, kun kirjoitin tänne ihan paniikissa pelostani. No, kuten arvasinkin, se pelko oli aika lailla turha. Oli vain taas yksi niistä viikoista, kun paino ei vain putoa. Niitä tulee aina välillä, ja ne kuuluu tähän. Kävin sitten torstaina puntarilla, vaikka maanantai onkin yleensä ollut puntaripäiväni (tiesin, että loppuviikolle tulee juhlia, eli syöminen painottuu iltaan, mikä ei ole hyvä aamun puntarointia varten, joten sallin poikkeuksen, omaa mielenterveyttä ajatellen :D) ja kaksi kiloa oli lähtenyt. Kilo per viikko on tavoitteeni, joten siinä oli sitten lähtenytkin sen nolla viikon edestäkin.

Nyt kun tässä oli näitä juhlia, huomasin sen, että vaikka söin ihan sallittua ruokaa, tunsin silti oloni kuin olisin jäänyt kiinni itseteosta. Ihan vaikka söin karppikakkua (ei vehnää, ei sokeria), mustikkakukkoa (sama kuin edellisessä), ja itsetehtyä karppileipää (ei myöskään hiilareita, ainakaan huonoja). Se on hieman ärsyttävää, koska silloin en pysty nauttimaan ruoasta ollenkaan. Huomenna on isänpäivä, ja tein jo diilin, että saan syödä yhden palan suklaakakkua. Nyt en vain tiedä, pystynkö syömään. Luultavasti jätän väliin. Se on vain niin, että kun syö, tekee mieli syödä enemmän. Ehkä parempi olla ilman.

Tänään tuli ensimmäinen semmoinen kunnon voittajafiilis, kun istuin siellä hirvimajassa, ja vaikka olin syönyt muutaman perunanpalan (ei mitään väliä, koska se määrä oli todella pieni), ja kun muut söivät pullaa ja pipareita, minulla ei käynyt edes mielessäkään, että olisin syönyt! Ne pullat siinä vadilla olivat ihan samassa asemassa kuin siinä olisi ollut raakaa lihaa, ei tehnyt yhtään mieli. Eilen tyttöjen illassakaan, minkä menusta kirjoitin edellisessä postauksessa, ei tehnyt yhtään mieli tarttua karkkiin tai suklaakeksiin. Kyllä nämä melkein kahdeksan viikkoa ovat tehneet tehtävänsä. En enää elä syödäkseni, syön elääkseni, niin kliseistä kuin se onkin. Ja siitä on syytä olla ylpeä.

Totta kai on aina parannettavaakin. Vettä olen juonut kuluneella viikolla liian vähän. Yritän pitää tarkasti kiinni siitä, että juon koulussa tietyn määrän vettä, mutta vesipulloni kelpaa vissiin myös muille. :D Ei se todellakaan ole mistään desistä kiinni, ja parannus pitäisi nimenomaan tehdä siinä määrässä mitä juon kotona. Ja se juonti pitäisi vielä ajoittaa sillä tavalla, ettei tarvi juosta koko yötä vessassa.

Kaiken kaikkiaan, nyt menee hyvin, ei ole parempaa palkintoa kun saada kiristää vyötä muutamalla reiällä. Jos jaksan tällä tavalla jatkaa, se lopullinen muutos tapahtuu jossain vaiheessa. Minulle ei ole oikeastaan väliä kuin nopeasti se tapahtuu, kunhan tapahtuu. Tästähän mä olen haaveillut koko ikäni, joten kiirettä ei ole! Joka tapauksessa en muista aikaa, jolloin olisin painanut näin "vähän", kuin nyt. Se tekee minut onnelliseksi, joten olen ehdottomasti oikealla tiellä.